as real as any room that moves, screams for the narrator

Solo exhibition, 2022. Hippolyte Studio, Helsinki, Finland.

Images: Milla Talassalo

1_HIP-11_MT.jpg
2_HIP-7_MT.jpg
3_HIP-8_MT.jpg

I

Definitions for the noun floor 

 

1) the flat lower surface of a room, on which one may walk (also: sit, lie, stand, think, be, sleep, reproduce) 

2) a horizontal support structure that penetrates the whole building, distributing itself as different kinds of spaces: living spaces, walking spaces, meeting spaces, working spaces, spaces for rest, entrance and exit spaces, storage spaces, dry spaces, wet spaces, cold spaces, heating spaces, maintenance spaces, technical spaces, safe spaces, indoor and outdoor spaces, underground and aboveground spaces, lost spaces, empty spaces, closed spaces, decommissioned spaces and/or the like 

3) an even ground (except for ustable areas such as earthquake sites or sinking areas, areas of weak groundwork, areas suffering from indifference/inefficiency/inability, deteriorated areas, targets of vandalism) 

4) a level 

5) a surface 

6) a surface level 

7) a storey 

8) a combination of storeys (a structure consisting of several overlapping and attached layers, i.e. the topmost surface + the underlying invisible surfaces) 

9) a horizontal platform on which things can be placed (objects, thoughts, sounds, persons, words, images, metaphors, events) 

10) the lower inner surface of a hollow structure (such as a cave, hole, sinus, chest, mouth, womb or another body part) 

11) an especially grounded, prepared, marked or limited area in which an action/scene/performance takes place 

See also “Troubles with the floor” (e.g. squeaking, trembling, dirt, slide, cracking, damaging, bending, deceiving, wetting, decaying)

4_HIP-6_MT.jpg
5_HIP-5_MT.jpg
6_HIP-4_MT.jpg
7_HIP-10_MT.jpg

II

To begin with, I captured the room. Its every centimetre. I copied everything carefully, from corner to corner. This is how it went: 

An image had suddenly come to my mind. It was sharp, pleasantly lighted, and I had no reason to doubt its trustworthiness. But, where did it come from? Did I remember it from somewhere, had I seen it? Or was it just imaginary? I was left wondering if the image really existed, if it existed in this visible reality, apparent to the eye. And even if it did not, even if it was only in my head, didn’t it still exist somewhere, in some other reality? Like dreams or waking dreams do. Where do such images come from? 

I wanted to show the image. If I could duplicate it, I thought, I could prove its existence. Otherwise, the image would only have one viewer and one witness—me. My aspiration was undeniably ambitious: to produce an image that would be one with the original, a perfect copy, and more: an illusion so adept that it would be as real as reality. 

I built the image piece by piece. 

I chose the best possible tool for the duplication: a camera. With that, I could create an image that would seem three-dimensional, even though the image was two-dimensional. I began to duplicate. I was very precise about having a 1:1 aspect ratio so that the prepared image would be the exact size as its counterpart in reality. 

Now I have the image. I see it, I can show it, and I can photograph it. I have proof and I don’t have to think about it anymore.

8_HIP-2_MT.jpg

III

[At first glance the room looks empty—like it was waiting for something. There’s no furniture or windows. On the floor, there are two protagonists. One of them turns on the recorder.] 

– Could you describe this space a little bit? 

– Well. It’s quite static. Quiet too. 

– What do you see? 

– Walls. I see walls. Or I’m not sure. 

– What do you see if you do not see walls? 

– I don’t know. Something repeating itself. As if I was looking at everything through an image—some recurring pattern in front of my eyes. It’s hard to explain. 

VOICE OVER (interrupts the dialogue): Go back to the beginning. 

[The room looks empty. The light is on. On the floor, two protagonists are having a conversation.] 

– Could you describe this space a little bit? 

– Where am I? 

– Yes, would you describe the space where you are. 

– I see colour. One colour that recurs everywhere. Non-colour. 

– Could you describe this space a little bit? 

– It has a pattern. It’s difficult to perceive, but there’s a pattern in front of my eyes. It’s hard to explain. 

VOICE OVER (interrupts the dialogue): Go back to the beginning. 

[The room is empty. There are two protagonists on the floor. The curtain sways.] 

– Could you describe this space a little bit? 

– Where am I? 

– Yes, where are you? 

– There is nothing here. There is no one here. I think I saw an eye, something eye-like, it looked unreal, and it looked at me. But I’m not sure. I also saw white animals or horses, they looked like glass or plastic, and they were aggressive. But I’m not sure. I don’t see them anymore. Probably I also saw a number, it flashed in my eyes and shone in the dark for a moment, number 13, so it was. Then I heard an alarm. Or maybe it was the alarm clock. 

– Could you describe this space a little bit? 

– I think I’m dreaming. Having a dream or a nightmare. There’s no door here. I can’t see an exit. Everything is part of this same solid, unified, recurring surface. 

– Could you describe this space a little bit? 

– I can’t get out of here. 

VOICE OVER (interrupts the dialogue): Go back to the beginning.

[There are two protagonists on the floor. The room moves.] 

– Could you describe this space a little bit? 

– I have been here for a long time. 

– Could you describe this space? 

– How do I get out? I don’t see a way out. 

– Where are you now? 

– It’s hard to explain. Like I wasn’t myself but someone else. And like this space didn’t really exist. Yet I am here. 

– Where are you now? 

– It feels like I was in a stage set. Nothing really happens, yet everything happens all the time. It’s unreal. It’s hard to explain. 

– Where are you? 

– How do I get out? 

VOICE (interrupts the dialogue): Cut. This isn’t working. 

[The recorder is left on.] 

INEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHERE

INEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGETOUTOFHEREINEEDTOGET

[The one who steps in next is the protagonist.]

9_HIP-1_MT.jpg

A short introduction to the exhibition. Video by Matti Elo.

- - - (Texts in Finnish)

I

Määritelmät kohteelle lattia 

1) huoneen litteä alapinta, jolla voi kävellä (myös: istua, maata, seistä, ajatella, olla, nukkua, lisääntyä) 

2) horisontaalinen tukirakenne, joka ulottuu läpi koko rakennuksen ja jakautuu erilaisiin tiloihin: asuintiloihin, kulkutiloihin, kokoontumistiloihin, työskentelytiloihin, lepotiloihin, saapumis- ja poistumistiloihin, säilytystiloihin, kuivatiloihin, märkätiloihin, kylmätiloihin, lämmitystiloihin, huoltotiloihin, tekniikkatiloihin, turvatiloihin, sisäilma- ja ulkoilmatiloihin, maanalaisiin ja -maanpäällisiin tiloihin, hukkatiloihin, tyhjiin tiloihin, suljettuihin tiloihin, käytöstä poistettuihin tiloihin ja/tai vastaaviiin 

3) tasainen pohja (poislukien järistys-, vajoamis- ym. vastaavat epävakaat alueet, heikon pohjatyön alueet, välinpitämättömyydestä/saamattomuudesta/osaamattomuudesta tms. kärsivät alueet, rapistuneet alueet, ilkivallan kohteet) 

4) taso 

5) pinta 

6) pintataso 

7) kerros 

8) kerrosten yhteenliittymä (useista päällekkäisistä ja toisiinsa kiinnittyneistä kerroksista koostuva rakenne, ts. päällimmäisenä näkyvä pinta + sen alle jäävät näkymättömät pinnat) 

9) horisontaalinen alusta, jolle voi asettaa asioita (esineitä, ajatuksia, ääniä, henkilöitä, sanoja, kuvia, vertauskuvia, tapahtumia) 

10) alempi sisäpinta ontossa rakenteessa (kuten luola, kolo, ontelo, arkku, suu, kohtu tai muu ruumiinosa) 

11) erityisesti pohjustettu, valmisteltu, merkitty tai rajattu alue, jolla toiminta/kohtaus/esitys tapahtuu 

Ks. myös “Ongelmia lattian kanssa” (esim. narina, tärinä, lika, luisto, lohkeaminen, vaurioituminen, joustaminen, pettäminen, kastuminen, mädäntyminen) 

II

Alkajaisiksi vangitsin huoneen. Sen jokaisen neliösenttimetrin. Jäljensin kaiken tarkasti, nurkasta nurkkaan. Näin se meni: 

Kuva oli tullut mieleeni yllättäen. Se oli terävä, miellyttävästi valaistu, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä sen luotettavuutta. Mistä se tuli? Muistinko sen jostain, olinko nähnyt sen? Vai oliko se pelkkää kuvitelmaa? Jäin miettimään, oliko kuva oikeasti olemassa, oliko se olemassa tässä näkyvässä silmin havaittavassa todellisuudessa. Ja vaikka se ei olisi ollut, vaikka se olisi ollut vain minun päässäni, eikö se siitä huolimatta ollut olemassa jossain, toisessa todellisuudessa? Niin kuin unet ja valvekuvat ovat. Mistä sellaiset kuvat tulevat? 

Halusin näyttää sen kuvan. Ajattelin, että jos voisin jäljentää sen, voisin sillä tavalla osoittaa sen olemassaolon. Muuten kuvalla olisi vain yksi katsoja ja yksi todistaja – minä. Tavoitteeni oli kieltämättä kunnianhimoinen: tuottaa sellainen kuva, joka olisi yhtä alkuperäisen kanssa, täydellinen kopio, ja vielä: niin pätevä illuusio, että se oli yhtä todellista kuin todellisuus. 

Rakensin kuvan pala palalta. 

Valitsin kopiointia varten parhaan mahdollisen välineen: kameran. Sen avulla saatoin luoda kolmiulotteiselta vaikuttavan kuvan, vaikka kuva tosiasiassa oli kaksiulotteinen. Ryhdyin monistamaan. Olin hyvin tarkka siitä, että kuvasuhde oli 1:1, että valmistettu kuva oli täsmälleen samankokoinen kuin sen vastine todellisuudessa. 

Nyt minulla on kuva. Näen sen, voin näyttää sen, ja voin ottaa siitä valokuvan. Minulla on todiste, eikä minun tarvitse miettiä asiaa enää sen enempää. 

III

[Huone näyttää ensi silmäyksellä tyhjältä, aivan kuin se odottaisi jotain. Huonekaluja ei ole, eikä ikkunoita. Lattialla on kaksi päähenkilöä. Toinen laittaa nauhurin päälle.] 

– Kuvailisitko vähän tätä tilaa. 

– No. Täällä on aika staattista. Hiljaista myös. 

– Mitä sinä näet? 

– Seiniä. Näen seiniä. Tai en ole varma. 

– Mitä sinä näet, jos et näe seiniä? 

– En tiedä. Jokin toistuu. Aivan kuin katsoisin kaikkea jonkun kuvan läpi, jonkun toistuvan kuvion, joka on silmieni edessä. Sitä on vaikea selittää. 

VOICE OVER (keskeyttää dialogin): Palatkaa alkuun. 

[Huone näyttää tyhjältä. Valo on päällä. Lattialla on kaksi päähenkilöä, jotka keskustelevat.] 

– Kuvailisitko vähän tätä tilaa. 

– Missä minä olen? 

– Niin, kuvailisitko tilaa, missä olet. 

– Näen väriä. Yhtä väriä, joka toistuu joka puolella. Epäväriä. 

– Kuvailisitko vähän tätä tilaa. 

– Siinä on joku kuvio. Se on vaikeasti havaittavissa, mutta joku kuvio siinä on. Silmieni edessä. Sitä on vaikea selittää. 

VOICE OVER (keskeyttää dialogin): Palatkaa alkuun. 

[Huone on tyhjä. Lattialla on kaksi päähenkilöä. Verho heiluu.] 

– Kuvailisitko vähän tätä tilaa. 

– Missä minä olen? 

– Niin, missä sinä olet? 

– Täällä ei ole mitään. Täällä ei ole ketään. Luulen, että näin silmän, jonkin silmänkaltaisen, se näytti epätodelliselta ja se katsoi minuun. Mutta en ole varma. Näin myös valkoisia eläimiä, tai hevosia, ne näyttivät lasilta tai muovilta ja ne olivat aggressiivisia. Mutta en ole varma. En näe niitä enää. Luultavasti näin myös jonkin numeron, se välähti silmissäni ja hohti hetken pimeässä, numero 13, niin se oli. Sitten kuulin hälytyksen. Tai ehkä se oli herätyskello. 

– Kuvailisitko vähän tätä tilaa. 

– Luulen, että näen unta. Unta tai painajaista. Täällä ei ole ovea. En näe mitään uloskäyntiä. Kaikki on samaa kiinteää yhtenäistä toistuvaa pintaa. 

– Kuvailisitko vähän tätä tilaa. 

– En pääse pois täältä. 

VOICE OVER (keskeyttää dialogin): Palatkaa alkuun. 

[Lattialla on kaksi päähenkilöä. Huone liikkuu.] 

– Kuvailisitko vähän tätä tilaa. 

– Olen ollut täällä kauan. 

– Kuvailisitko tätä tilaa. 

– Miten täältä pääsee pois? En näe, miten täältä pääsee pois. 

– Missä sinä nyt olet? 

– Sitä on vaikea selittää. Ihan kuin en olisi minä vaan joku toinen. Ja ihan kuin tätä tilaa ei oikeasti olisi olemassa. Mutta silti olen täällä. 

– Missä sinä olet nyt? 

– Tuntuu kuin olisin jossakin lavasteessa. Mikään ei tapahdu oikeasti, mutta silti kaikki tapahtuu koko ajan. Se on epätodellista. Sitä on vaikea selittää. 

– Missä sinä olet? 

– Miten täältä pääsee pois? 

VOICE OVER (keskeyttää dialogin): Poikki. Tämä ei toimi. 

[Nauhuri jää päälle.] 

MINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄSTÄVÄPOISTÄÄLTÄMINUNONPÄÄST

[Se joka seuraavaksi astuu sisään, on päähenkilö.]